Voin sanoa, ettei herääminen 10. päivä tammikuuta ole kovin herkku, kun päässä soi edelleen Sylvian joululaulu. Olisi soinut kuukausi sitten, kun yritin nostattaa joulufiiliksiä, mutta silloin soi vain kaikenmaailman suomi-iskelmät ja hömppärokki.
En tiedä, ovatko yötkään sen parempia, mutta ainakin ne menevät nopeasti. Jossain vaiheessa en nähnyt unia, enkä silloin nukkunutkaan kovin hyvin. Yöt tuntuivat todella pitkiltä, niin pitkiltä, etten olisi edes halunnut nukkua niitä kokonaan. Nyt olen taas palannut unimaailmaan, joka on kyllä jotenkin vielä hakusessa, unet eivät ole yhtään samanlaisia kuin ne olivat vielä vaikka viime kesänä.
Viimeyönä olin Askon tiskin takana. Yksi halusi ostaa tajuttoman kokoisen villamaton. Toinen asiakas halusi valittaa palvelusta toisessa Askossa ja pyysi minua lähettämään hänen puolestaan sähköpostia kyseiseen Askoon. Toivoi vielä saavansa kopion tästä itselleen, jolloin voisi seuraavalla viikolla käydä vielä paikan päällä näyttämässä sitä. Mietin koneella istuessani, mitä ihmettä olen aiemmin vastaaviin posteihin kirjoitellut.
Työkaveriani ärsytti suunnattomasti, ettei hän päässyt pätemään ja neuvomaan, sillä muistin edelleen, kuinka kassajärjestelmä toimii. Esimiestäni vähän ihmetytti työpukeutumiseni, sillä tiedän varsin hyvin siihen liittyvän koodin ja olen aina työssäollessani sitä noudattanut. Nyt olin kuitenkin pukenut hameen lisäksi vain paidan ilman liiviä, neuletta tai huivia. Kaikenlisäksi paita oli perustoppi persikan värisenä.
Pursuin energiaa ja teki mieli hymyillä koko ajan. Olin töissä kuin en olisi ollutkaan poissa.
Aamulla sängyssä mietin, kuinka hommat olisivat oikeasti menneet. Ensinnäkään en olisi lähettänyt sähköpostilla mitään valituksia minnekään, toiseksi Kontulassa ei edes ole Askoa. Mietin, muistaisinko oikeasti vielä kaiken ja miltä uusi myymälä mahtaisi tuntua.
Toissayönä olin "bileissä" tai ainakin jonkin tason tapahtumassa. Lisäkseni siellä oli vain nuoria brasilialaisia miehiä (tai oikeastaan kyllä poikia) ja "avecinani" oli entinen työkaverini. Homma ei oikein edennyt mihinkään ja kaikki maleksivat vain käytävillä. Tuntui oikeastaan kuin olisin ollut koulussa, jossa ei kuitenkaan ollut menossa mikään peruskoulupäivä.
Jossain vaiheessa työkaverini ilmoitti käyvänsä vessassa ja jäin yksinäni seisomaan kaikkien näiden brassien keskelle. Pakokauhu iski siinä vaiheessa, kun jokainen halusi koskettaa vaaleaa tukkaani. Toivoin, ettei työkaverillani menisi enää pitkään vessassa, mutta kuulinkin hänen lähteneen tutustumiskierrokselle puutarhaan jonkun hämäräryhmän kanssa.
Ihmettelin aikani, mikä ihmeen kierros ja mikä ihmeen ryhmä. Miksei minulle oltu kerrottu koko kierroksesta, vaikken olisi kyllä ollut yhtään kiinnostunutkaan puutarhasta, mutten halunnut olla yksin. Yhtäkkiä huomasin kummitätini seisomassa pöydällä puhuen samalla puhelimeen. Olin helpottunut. En kuitenkaan tuntunut saavan häneen minkäänlaista yhteyttä, kun koitin kysyä kenelle hän soittaa.
Kummitätini oli jotenkin kireä, mutta ain selville hänen soittaneen tädilleni, joka olisi tulossa noin tunnin sisään paikalle enoni ja ukkini kanssa. He tulisivat korjaamaan paikan katon, joka uhkasi romahtaa hetkellä minä hyvänsä. Ja siinä samassa katosta tippuivat kaikki lamput ja paneelit. Meille tarjottiin odotusajaksi jogurttia. Sai valita mansikan tai päärynän. Valitsin mansikan.
Avatessani jogurttipurkkiani mietin edelleen, missä työkaverini mahtoi olla ja tulisiko hän takaisin. Ennen kuin ehdin maistaa jogurttia, työkaverini istui viereeni oman purkkinsa kanssa ja oli kuin ei olisi tosiaan käynytkään muualla kuin vessassa. Juuri ennen kuin heräsin, tajusin ettei jogurtti oikeasti ollutkaan vain mansikkajogurttia, siinä oli seassa katkarapuja.
Katsotaan, saako oudot uneni jatkoa päiväunilla, jotka todellakin aion tänään ottaa! Tai voi olla, että menen taas hetkeksi takaisin sänkyyn, kun mieheni lähtee töihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti