Siihen loppui leikki kuusivuotiaan,
kotiovi aukesi niin pian maailmaan.
Koulureppu selässään hän itki äitiään
vastentahtoisena lähtemään.
Aina jotain uutta ja järisyttävää,
aina jotain uutta ja alleenjyräävää,
jotain meitä suurempaa,
joka tullessaan ei kysele,
vaan vie mukanaan.
Rippikoulun jälkeen tytöt muuttuivat,
hänestäkin herätellen miestä hakivat.
Sytyttäen kaipauksen hän varttui hapuillen
rakkautta vastaan ottamaan.
Aina jotain uutta ja järisyttävää
aina jotain uutta ja alleenjyräävää,
jotain meitä suurempaa,
joka tullessaan ei kysele,
vaan vie mukanaan.
Laitoksella viimein hän itki kyyneleen,
jälkeen nuoruutensa kyynisyydeks muuttuneen.
Hento parku pienokaisen sai hänet uskomaan,
ettei kaikki tässä ollutkaan.
Aina jotain uutta ja järisyttävää,
aina jotain uutta ja alleenjyräävää,
jotain meitä suurempaa,
joka tullessaan ei kysele,
vaan vie mukanaan.
Nyt hän nuokkuu hiljaa keinutuolissaan,
kysyy, koska tavata vois lapsenlapsiaan.
Minä elän vielä yksin, hän sitä muista ei
liukuessaan tuntemattomaan.
Aina jotain uutta ja järisyttävää,
aina jotain uutta ja alleenjyräävää,
jotain meitä suurempaa,
joka tullessaan ei kysele,
vaan vie mukanaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti